Kotikunnaat

Tulevana viikonloppuna toteutan vihdoinkin vierailun vanhempien luokse. Viime kerrasta on jo aikaa ja vuosikin on vaihtunut sen jälkeen. Onneksi vanhemmat taitavat vielä muistaa, että heillä on tytär. Vaikka eivät ole sellaista nähneetkään viime aikoina.

Samalla kun näen vanhemmat, näen myös koiran. Se on tärkeää, koska koira on niin vanha, että ikänsä puolesta se voi kuolla koska vaan. Hauva täytti tällä viikolla 14, joten minun täytyy mennä tarkistamaan onko se oikeasti vielä siellä. Hauveli on kyllä aika pirteä, joten ehkä se voi vielä jonkun vuoden elää. Ja toivon mukaan elääkin.

Kulta tulee myös mukaan reissuun. On mukavaa, että ei tarvitse itse ajaa autolla tuulessa ja tuiskussa. Ja on mukavaa saada mahdollisimman monta tärkeää ihmistä yhtä aikaa saman katon alle. Vanhemmatkin taitavat ajatella niin. Lisäksi he haluavat jonkun asentamaan virustorjuntaa uuteen tietokoneeseen. Ajattelin pitää pienen myyntipuheen ja tehdä heistä myös skypekäyttäjiä. Aina ei jaksa soittaa ja kysyä, mitä koiralle kuuluu. Sen voisi tehdä helposti onlinessa.

Hämäräpuuhia

Ulkona oli vielä valoisaa, kun tulin pois töistä. Valoisaa, jee! Se oli viiden aikaan. Kaupassa käymisen ja kotiin tulemisen aikana alkoi kyllä jo hämärtää, mutta ei se mitään. Mukavaa huomata, kuinka valo lisääntyy. Valo on hyvä.

Talvi on myös hyvä. Sen ei ollenkaan pidä vielä loppua, vaikka aika monet kuuluvatkin sanovan niin. Pakkaset saisivat kuulemma jo loppua ja kesän pitäisi tulla. Ei nyt vielä! Helmikuu on talvikuu ja maaliskuukin saa minun puolestani olla ihan talvinen. Eikös nopea kevät joskus huhtikuussa sitäpaitsi tuntuisi oikein mukavalta. Kesä jo toukokuussa kelpaisi toki minulle. Mutta nyt on vielä talvi ja aikaa talviulkoilulle. Se taas on sitä mukavampaa, mitä enemmän on valoa. Jee.

Ajattelimme mennä tänään elokuvateatteriin katsomaan, kuinka Sherlock Holmes seikkalee vähemmän valoisilla englantilaisilla kujilla. Toivottavasti kaikki päättyy kuitenkin hyvin. Leffa alkaa vasta puoli yhdeksältä, joten minä saatan vähän myöhästyä nukkumaanmenoajasta. Mutta ehkäpä selviän siitä ainakin yhtä hienosti kuin Robert Downey Jr. ja Jude Law omista seikkailuistaan.

Lukija ja tekijä

"Sopiiko, että aloitan kertomukseni Alvinin oppipoikavuosista siitä, miten kaikki alkoi mennä vikaan?" Noin alkoi Alvinin kolmas kirja, ja vastasin, että sopiihan se. Jos tuo ei olisi sopinut minulle, niin en varmaan ikinä olisi saanut tietää mitä tapahtui. Sitäpaitsi tavallaan on parempi kuulla huonot uutiset ensin, varsinkin jos tietää niitä olevan tulossa. Kertomus on nyt melkein lopussa. Se tuntui olevan aika mukaansatempaava ja varmaan paras Alvin-kirja tähän asti. Olen lukenut tänään melkein koko päivän, ja olo on aika pöllähtänyt. Tiedättekö sen tunteen, kun on lukenut liian pitkään ja päätä alkaa särkeä, mutta ei siltikään halua lopettaa lukemista. Lopetin kyllä lopulta päiväunien ajaksi, ja sen jälkeen olikin taas hyvä jatkaa. Onneksi on varaa viettää joskus päiviä, jolloin saa tehdä mitä haluaa. Ja päiviä, jolloin ei tarvitse jaksaa mitään.

Kipeää touhua

Jokin tauti yrittää vaivailla minua. Nyt on kyllä aikaakin sairastaa, kun tuli viikonloppu. Joten eipä tuo oikeastaan haittaa. Vielä eilen mietin, pitäisikö lähteä viikonlopuksi vanhempien luo, mutta en sitten jaksanut. Ja tänään alkoi tuntua, että en ihan oikeasti ole ihan terve (fyysisesti). Täytyy varmaan ottaa rauhallisesti ja hengailla kotona. Mutta sitten täytyy keksiä jotain tekemistä, koska sängyssäkään en jaksanut olla kovin pitkään. Onneksi on kirja kesken. Ja Kulta lupaili, että voitaisiin ehkä katsoa elokuva illalla. Voisin vaikka katsoa vähän olympialaisiakin.

Oli ihan hyvä, että tuli mentyä tänään töihin. Aamulla siis kuvittelin olevani aivan terve. Työpaikalla oli aika hiljainen päivä ja sain tehtyä vähän töitä eteenpäin, vaikka olo alkoikin olla aika huono. Tai oikeastaan minusta tuntui, että sain ison urakan alkuun. Se on ihan mukava tunne. Jos homma on edes käynnissä, se tuntuu paljon paremmalta kuin aloittamaton iso mörköpeikkotyö.

Junailua

Huomenna aion viettää yhdeksän tuntia junassa. Matkatavaroiksi tulee Alvinin kolmas kirja, mp3-soitin, Alpen-patukoita ja jotain muuta syötävää, kamera ja pörrösukat. Eiköhän näillä pärjää. Määränpäässä on varattuna viisi tuntia työasioille (tarkoittaa tutkimusalueen kiertelyä ja katselua), joten ei tämä mikään lomamatka ole. Illalla olisi tarkoitus päästä taas takaisin kotiin.

Perhoset

Appivanhemmat olivat kutsuneet kaikki lähistöllä asuvat lapsensa puolisoineen ja lapsineen päivälliselle. Siitä tuli yhteensä kahdeksan aikuista ja kaksi lasta. Ei mahduttu yhtä aikaa pöytään, mutta kaikki taisivat saada mahansa täyteen.

Tänään on ystävänpäivä ja sain lahjaksi neljä korttia ja kukan. Aika hyvin siis. Kukka on mielikuvituskukka ja lahjoittajan kanssa laitoimme sen anopin viherkasvin oksalle. Sinne se jäi kukkimaan. Korteissa on perhosia. Varmaan se merkitsee todellista ystävyyttä, kun saa samalta ystävältä neljä itsetehtyä korttia. Korttien ja kukan antajat ilahduttivat myös istumalla sylissäni kumpikin omalla vuorollaan. Kaksivuotias tuli ensin syliin ja keinutuolin kyytiin ja sanoi, että nelivuotias saa kyllä nyt leikkiä hevosella. Erittäin kilttiä ja ystävällistä. Nelivuotias ei vaan kerennyt hevosen selkään, kun piti piirtää perhosia.

Mukavaa, kun on ystäviä. Laskiaisen viettäminen jäi ainakin tänään vielä vähemmälle, vaikka aurinko paistoi hyvin houkuttavasti ulkona. Jos ei tulekaan lähdettyä mäenlaskuun lähipäivinä, niin ainakin täytyy mennä ulos saamaan aurinkoa.

Unilauantai

Taisinpa nukkua pienet päiväunet. Ehkä Alvinin toisen kirjan ensimmäinen luku oli niin unettava, tai ehkä olin vain niin väsyksissä, että laskin kirjan kädestä ja käänsin kylkeä. Mutta sitähän varten lauantait kai ovat, että halutessaan voi ottaa torkut. Se tuntui aika ylelliseltä. Ja herätessä oli mukava olo.

Nyt pitäisi ruveta tekemään fysiikan laskuja. Ne jäävät näköjään aina viikonlopuksi. Onneksi kurssi alkaa kuitenkin olla jo loppusuoralla, ja sen jälkeen kiireet helpottavat ainakin tältä osalta. Töissä pystyy keskittymään töihin ja vapaa-ajalla vapaa-aikaan. Kuulostaapa tasapainoiselta, ja toivottavasti näin tulisi olemaankin. Tänäänkin aion vielä keskittyä vapaa-aikaan katselemalla elokuvaa, joten eivät ne asiat hullummin ole nytkään. Vielä kun joku tulisi tekemään meidän kotityöt...

Keskellä lepoa

Kiirettä pitää. Alkuviikko meni juostessa ympäriinsä ja ehdin vain piipahtaa nukkumassa kotona. Loppuviikko kuluu työmatkalla, joka suuntautuu kahdeksi päiväksi pääkaupunkiin. Tähän väliin jäi sopivasti yksi vapaa koti-ilta, jolloin ehdin huokaisemaan ja kirjoittamaan blogia ja muuta sellaista. Se on tänään. Tosin en ole vielä oikein ehtinyt aloittaa lepäämistä, ilta on mennyt tohistessa ympäriinsä. Mutta ehkäpä tohinalepo koituu levoksi sekin.

Tällä viikolla olotilani on ollut siinä mielessä poikkeuksellisen kepeä, että en ole stressannut juuri ollenkaan mistään asioista. Eikä kiirekään näin ollen liiemmin haitannut. Nyt pitäisi vain löytää jostakin lukituspainike, jolla nykyiset pääkopan asetukset saisi pysyviksi. Vai onkohan sieltä pudonnut jotain, kun tuntuu niin kevyeltä.

Maanantaina minä hyppelin kepeästi töiden jälkeen keskustaan pilatestunnille ja sen jälkeen parturiystävän vastaanotolle. Tätä kyseistä ystävää saan muuten kiittää yhdestä asiasta, nimittäin viime aikoina hiukset ovat istuneet päässäni siten, että pipon voi laittaa päähän ja ottaa pois muistuttamatta siltikään kovin paljoa metsänpeikkoa. Pienet yhtäläisyydet peikkojen kanssahan eivät haittaa, vaan ovat pikemminkin osa identiteettiäni. Niinpä sitten sipsuttelin eilen aamulla töihin pipo päässä. Siinä kesti 40 minuuttia. Ja reipas olo tuli. Tänä aamuna kuitenkin nukutti niin pitkään, että tuli mentyä autolla. Laiskaa, vai? Jos sitä kuitenkin rupeaisi tepsuttelemaan reippahasti töihin ainakin aina välillä. Ja siitä hyvästä saisi itselleen terveen mielen ja ruumiin. Mikä suunnitelma!

Usko-äidin pojat

Viikonloppu kului pitkälti kirjojen parissa. Lauantai-aamupäivänä luin Pullmanin Universumien tomu-trilogian loppuun. Siinä oli kuvattu kiehtovalla tavalla ihmisiä ja heidän sielujaan. Olen ihan tyytyväinen, että kirjat tuli luettua. Ja sen jälkeen on ollut oikein mukava päästä Cardin Alvin-sarjan kimppuun. Ensimmäinen kirja on nyt puolessa välissä. Taikuutta ja outouksia kirjassa ainakin riittää, joten ilmeisesti olen matkalla syvemmälle fantasian ihmeelliseen maailmaan. Kummallisia nimiä riittää myös. Perheessä oli äiti Faith, isä Alvin, tyttöjä ja kuusi poikaa: Riuska, Nuuka, Tarkka, David, Kohtuus ja Maltti. Kuka ei kuulu joukkoon? Pari lukua takaperin tuli vastaan myös suuri määrä mitä kolahtavinta huumoria, joten en voinut muuta kuin hihitellä joka toisen lauseen kohdalla. Nyt täytyy vain lukea kirja loppuun. Tuntuu, että tarina on vasta alussa ja että mitä tahansa voi sattua. Ehkä en kuitenkaan lue sitä aivan juuri nyt, koska nyt pitäisi malttaa mennä nukkumaan.

Rentouttava menneisyys

Tässä sitä vietellään hiljaista ja rauhallista koti-iltaa. Joskus ei vaan jaksa tehdä mitään. Pitää olla ja palautua. Se auttaa.

Tänään olen kotiintulon jälkeen lukenut kirjaa, roikkunut netissä, syönyt, lojunut lattialla, kuunnellut musiikkia ja miettinyt hajanaisesti elämää. Ja ollut kiitollinen Kullalle, joka oli siivonnut täällä. Kuinka helpottavaa. Tästä on varmaankin tulossa aika leppoisa viikonloppu, ja se on hyvä se.

Ei ole tarkoitus puhua pelkästään rentoutumisesta täällä blogissa. Se vaan on tuntunut olevan päivän aihe viime aikoina. Luulen, että aion jatkaa myös muisteluita ja kertoa joitain juttuja lapsuudesta tai niin sanotusti entisestä elämästä, ajalta ennen kuin muutin pois kotoa. Siihen on muutamia syitä. Ensinnäkin, lapsuuteni on ollut mielessäni viime aikoina. Ehkä se liittyy siihen, että haluan muistaa, kuka olen. Ja mistä olen tullut. Kun elämä vie ihan muualle sieltä, mistä on lähtenyt, niin lähtöpaikka on mukava pitää mielessä. Tai kuten opin tänään fysiikan labratyöhirmussa, niin lähtöpaikka on oltava tiedossa, jotta kuljettu matka voitaisiin saada selville.

Lisäksi on niinkin, että suurin osa nykyisessä elämässäni olevista ihmisistä ei tiedä juuri mitään "entisestä elämästäni". Ei edes Kulta tiedä liian paljoa, ei hänellekään ole tullut kerrottua kaiken maailman sattumuksia vanhasta elämästä. On mukava vähän raotella menneisyyden verhoa. Vaikka luultavasti se on kuitenkin mukavinta ihan vain itseäni ajatellen. Sitäpaitsi asiathan kannattaa kirjoittaa ylös, ennen kuin ne unohtuvat kokonaan. Tai ehkä minusta tuleekin vanhempana sellainen, joka ei muista, mistä huoneesta oli tulossa ja minne menossa, kun taas vuosikymmenten takaiset asiat ovat kyllä kirkkaana mielessä. Voisin hyvin kuvitella.

1989

Viimekertainen "Löyttyn pappan" biisi, jonka sanat kirjoittelin huvikseni tänne blogiin, oli vuodelta 1989. Tutun kuuloinen vuosi. Aloitin sinä vuonna koulun käymisen. Muistan, että koulun seinällä oli vuosiluku, joka oli väritetty monilla eri väreillä. Se oli varmaan kakkosluokkalaisten tekemä. Myöhemmin kuva jäi muistisäännöksi, josta muistin minä vuonna olin kouluun mennyt. Koulutieni alkoi vanhassa puutalossa, jota kutsuttiin Sikalaksi. Kuulemma se oli ennen ollut oikeasti sikala. Siellä oli luokkahuoneet ykkös- ja kakkosluokkalaisille. Opettajina oli kaksi vanhaa naisihmistä, joista molemmat jäivät varsin pian eläkkeelle. Meidän opettaja oli huhujen mukaan se kiltimpi heistä, ja hyvä niin. Ekan vuoden puolessa välissä muutimme uuteen koulutaloon ja Sikala purettiin.

Ensimmäisestä koulupäivästäkin on säilynyt yksi muistikuva. Juoksimme syömään toiseen rakennukseen, ja silloin tulivat äiti ja isä mieleen. Ajattelin, että hekin tietävät minun olevan koulussa, ja olin kai ylpeä itsestäni. Minä olin odottanut koulun alkua pitkään, koska halusin kovasti oppia lukemaan. Läksyjäkään ei minusta ollut vielä ekana vuonna riittävästi, minkä isä myös kertoi opettajalle kaupassa. Ja taas sain olla ylpeä. Kovin montaa muuta koulumuistoa ei olekaan jäänyt talteen tuosta ensimmäisestä syksystä. Vai alkaakohan niitä sittenkin palautua mieleen, jos vielä kauan viivyn ajatuksineni siellä parin vuosikymmenen takana.

Viimeinen huuto vasten yötä

Viimeisen laulun vielä laulan ennen kuin matkaa jatketaan.
Viimeinen huuto vasten yötä. Käy, Herra, meitä siunaamaan.

Vielä mä toivon, vaikkei täällä toivoa olis ollenkaan.
Tarraudun käteen Vapahtajan. Käy, Herra, meitä siunaamaan.

Rukoilla jos en osaisikaan, mä ikävöidä häntä saan.
Saan sairastaa mä sylissänsä. Käy, Herra, meitä siunaamaan.

Yhteistä matkaa tehdä saamme turvaten vain Vapahtajaan.
Ristinsä näyttää meille suunnan. Käy, Herra, meitä siunaamaan.

Perille kerran taivaan kotiin, päästään vain hänen avullaan.
Armahda heikkoa ja kurjaa. Käy, Herra, meitä siunaamaan.

-Jaakko Löytty 1989

Olo on raukea ja ajatukseton. Tai jos ajatuksia onkin, ne ovat hajallaan. Jonkun pitäisi koota ne yhteen. Tosin eihän tässä ole kiire minnekään. Ajattelen joskus toiste. Tänään lainasin Jaakolta. Hänellä on paljon hyviä ajatuksia. Nyt tarvitseekin vain mennä nukkumaan. Hyvää yötä..